Kun teksasilaiset Lyle Lovett ja Robert Earl Keen lähtevät tänä syksynä yhteiselle kiertueelle, se on uusin luku ystävyydessä, joka alkoi heidän ollessaan opiskelijoita Teksasin A&M yliopistossa. Tuolloin he istuivat Keenin vuokraaman talon kuistilla ja vaihtoivat lauluja, aivan kuten he tekevät lokakuussa alkavilla lavoilla ympäri maata. Tapasimme kaksi laulaja-lauluntekijää Austinin laitamilla, Collings Guitarsin pääkonttorissa. He puhuivat teksasilaisesta tarinankerronnasta, sankareiltaan oppimisesta, honky-tonk-illoista ja siitä, miksi heidän ystävyytensä on kestänyt.
Te kaksi olette nyt tarinankerronnastaan tunnettujen teksasilaisten laulaja-lauluntekijöiden pitkän linjan vakiokannattajia, kuten Guy Clark ja Townes Van Zandt. Näettekö jatkavanne tätä perinnettä?
Lyle Lovett: Heiltä on suora linja Robertiin ja minuun. Opimme soittamaan Guy Clarkin kappaleita Guyn ensimmäiseltä levyltä, ja etsimme Guyta ja Townesia tullessamme, koska ihailimme heitä niin paljon ja tutustuimme heihin. Joten heidän versionsa tarinankerronnasta, heidän näkemyksensä siitä, mitä laulun pitäisi olla, oli jotain, mitä Robert ja minä aktiivisesti tavoittelimme.
Robert, sinä opiskelit englantia yliopistossa, ja Lyle, sinä opiskelit journalismia. Etsittekö tarinoita kerrottavaksi samalla tavalla kuin toimittajat ja romaanikirjailijat?
Robert Earl Keen: Minulle se on löytämisjuttu, jossa löydän itseni jostain ja ajattelen, että jokin asia on todella hieno, kuten vain yksi asia. Ehkä joku lapsi istuu rikkinäisellä tuolilla, ja alan miettiä sitä. Tarina muodostuu tuon kuvan ympärille.
LL: Otin valokuvia koulussa, joten tykkään tehdä sitä edelleen. Kappaleet, joista lopulta pidät eniten, ovat niitä, jotka konkretisoivat tuon alkuperäisen kuvan kaikkein täydellisimmin. Ne ovat niitä, joita lopulta haluaa soittaa jokaisella keikalla.
Onko tässä osassa maata jotain, mikä erityisesti edistää sitä – kuten maisema, ihmiset?
LL: Minun täytyy vetäytyä tuosta kysymyksestä, koska Texas on vain koti. Olen sidottu tänne ja minulta puuttuu perspektiivi. Koko kokemukseni, joka päivä elämässäni, on kietoutunut siihen, että olen täältä kotoisin. Hevosalalla minua kutsutaan navettasokeaksi. Pidän hevosistani enemmän kuin kenenkään muun hevosista.
REK: Ajattelen silloin tällöin haluavani päästä kauas normaalilta mukavuusalueeltani siinä, mistä kirjoitan, mutta minulla on aina vaikeampaa, kun teen niin. Sanotaan, että haluaisin kirjoittaa biisin eskimosta. Se kertoisi enemmän eskimon lumipallosta kuin oikeasta eskimosta. Joten en tiedä, olenko latosokea, mutta olen varmasti puntarissa.
kuva: Brent Humphreys
Keen, kuvattuna Collings Guitarsin tehtaalla Austinissa.
Lyle, asut perheen talossa, jossa vartuit lähellä Houstonia, ja pidät siellä hevosia, eikö niin?
LL: Kyllä, sir. Minulla on amerikkalaisia quarterhevosia ja kilpailen parissa eri lajissa. Toista kutsutaan reiningiksi ja toista reined cow horseiksi. Niissä on kyse sellaisista urheilullisista liikkeistä, joita hevosen on pystyttävä tekemään lehmän työstämiseksi. Hevoset voivat opettaa paljon. Jos teet hevosen kanssa oikein, useimmiten käy oikein. Hevonen on hyvin herkkä eläin, ja se reagoi hyvin herkästi kaikkeen, mitä annat sille. Se on siis todellinen oppitunti siitä, kuinka paljon voi pyytää joltakulta, kuinka kysyä joltakulta kysymystä tai kuinka pyytää jotakuta tekemään jotakin puolestasi. Se on herkkyyden oppitunti.
Päteekö tämä myös esiintymiseen? Te molemmat pidätte hyvin erityyppisiä esityksiä, mutta niitä yhdistää vaivattomuuden tunne. Mitä se vaatii, että kaikki toimii noin?
REK: Jos laskisit yhteen kaikki työtunnit, jotka menevät siihen, biisien kirjoittamiseen, äänittämiseen, muiden muusikoiden kanssa istumiseen ja sen varmistamiseen, että se kuulostaa siltä, miltä haluat sen kuulostavan, ja sen varmistamiseen, etteivät kaikki ole räpläämässä vahvistimiaan tai juomassa olutta – sitä on paljon. Vartuin soittamalla Broken Spokessa Austinissa, ja muistan herättäneeni bändin jäsenet krapulasta soittamaan kanssani. Minun oli opittava painostamaan ihmisiä tekemään niin, ja että jos painostat heitä liikaa, he tarttuvat tavaroihinsa ja lähtevät – ja sitten soitat taas yksin. Siihen menee siis uskomattoman paljon vaivaa. Sanon kuitenkin tämän: Kun olet lavalla ja se toimii, se on vaivatonta.
LL: Juuri tuota aioin sanoa. Kaikkien ja kaiken järjestäminen on pahin osa sitä. Mutta lavalla oleminen on se hauskin osa. Se on kuin joukkueurheilua. Mutta kuten Robert sanoi, aluksi olimme vain me.
REK: Surkeat lavat, huonot johdot ja huonot promoottorit. Kerran eräs promoottori tuli luokseni ja sanoi: ”No, olen menossa itsenäisyyspäivän paraatiin. Tässä, kerää rahat ovella.” Kysyin: ”Keräänkö minä rahat ovella ja soitan keikan?” Tiedäthän, musiikkibisneksessä on laitettava kaikki mahdolliset hatut päähän pysyäkseen musiikkibisneksessä.
Robert, asut Hill Countryssä, Kerrvillessä, ja te molemmat soitatte yhä klassisia texasilaisia honky-tonkeja. Mitkä ovat suosikkipaikkojasi?
REK: Käyn John T. Floore’s Country Storessa San Antonion ulkopuolella koko ajan. Floore’s on suosikkini, koska se muistuttaa paljon vanhoja ulkoilmatanssipaikkoja, joita näkee. Periaatteessa vain valtava betonilaatta, jouluvaloja ja ihmisiä tanssimassa. Rakastan tuota tähtien alla -juttua. Mutta kun aika on kulunut, niitä paikkoja ei enää juurikaan näe. Crider’s Kerrvillen ulkopuolella on sellainen.
LL: Olen todella nauttinut myös Floore’sissa soittamisesta. San Antoniossa soitan useammin Majestic-teatterissa, koska esitykseni on enemmän teatteriesitys. Mutta Floore’sin kaltaisessa paikassa tulet osaksi tunnelmaa, etkä ole ihan varma mitä tulee tapahtumaan. Minulla on myös tunnepitoinen paikka sydämessäni Gruene Hallia kohtaan, koska tulin alalle juuri siellä. Minua ja muutamaa muuta kaveria pyydettiin soittamaan sunnuntai-iltapäivisin etupuolen baarihuoneessa. Tämä oli ehkä vuonna 1982. Katsoin aina baaritiskin yli noista ikkunoista Hallin puolelle ja ajattelin: ”Vau, millaista se olisi?”
Kuva: Brent Humphreys
Lyle Lovett.
Puhutaanpa siitä, että te kaksi jaatte lavan tänä syksynä. Olette tehneet tämän muutaman kerran aiemmin.
LL: Ensimmäinen kerta oli vuonna 2013. Robert ja minä, olemme tunteneet toisemme vuodesta 1976. Koulussa vietimme paljon aikaa yhdessä, joten olemme varsinaisia ystäviä. Ja koska kaikki toimii kiertueiden ja perheen kanssa, olemme huomanneet, että emme näe toisiamme kovin usein. Joten tällä kiertueella yritettiin oikeastaan vain hengailla yhdessä.
Onko keikka kehittynyt vuoden 2013 jälkeen?
LL: Se on edelleen täysin suunnittelematon. Se on sen hauskuus. Me vain tavallaan katsomme mihin se menee. Kumpikaan meistä, Robert tai minä, emme keskustele keskenämme setistä, kuka aloittaa, millä aloitamme. Se on improvisaatiota sen varsinaisessa merkityksessä.
Kun istuitte kuistilla collegessa, keskustelitteko biisi-ideoista vai oliko se enemmänkin kuin collegekakarat juomassa olutta ja puhumassa tytöistä?
REK: Se oli kaikkea sitä. Yksi hienoimmista asioista ystävyydessäni Lylen kanssa on se, että opiskellessani englantia collegessa luki kaikkia näitä erilaisia tarinoita kaikista näistä kirjailijoista – ihmisistä, jotka oikeasti istuivat ympäriinsä puhumassa kirjoittamisesta, eikö niin? Ja olen aina pettynyt siihen. Tapaan muita lauluntekijöitä, eivätkä he koskaan halua puhua kirjoittamisesta. Mutta Lyle haluaa puhua kirjoittamisesta. Hän haluaa puhua siitä, miten tämä tietty silta muuttuu kertosäkeeksi. Minusta se on aina jännittävää.
LL: Elämän varrella ei ole kovinkaan montaa ihmistä, jonka kanssa voi olla yhtä täydellisesti tekemisissä kuin muutaman oikean ystävänsä kanssa.