Katy Jurado syntyi María Cristina Estela Jurado Garcían varakkaaseen perheeseen 16. tammikuuta 1924. Hänen varhaiset vuotensa kuluivat ylellisyyden keskellä, kunnes liittovaltion hallitus takavarikoi hänen perheensä maat jaettavaksi uudelleen maattomille talonpojille. Omaisuuden menetyksestä huolimatta perheen matriarkka, hänen isoäitinsä, jatkoi aristokraattisten ihanteidensa mukaista elämää. Kun elokuvatähti Emilio Fernandez löysi Katyn 16-vuotiaana ja halusi hänet johonkin elokuvaansa, Juradon isoäiti vastusti hänen haluaan ryhtyä elokuvanäyttelijäksi. Kiellon kiertääkseen Katy livahti perheensä valvonnan ulottumattomiin menemällä naimisiin näyttelijä Víctor Velázquezin kanssa.
Jurado debytoi lopulta elokuvassa No matarás (1943) aikana, jota on kutsuttu ”meksikolaisen elokuvan kulta-ajaksi”. Upealla kauneudella ja itsevarmalla persoonallisuudella siunattu Jurado erikoistui esittämään määrätietoisia naisia monenlaisissa elokuvissa Meksikossa ja Yhdysvalloissa. Hänen ulkonäkönsä muistutti Meksikon alkuperäiskansoja, ja hän käytti niin sanottua ”hienostunutta ja aistillista ulkonäköään” luodakseen itselleen paikan meksikolaisessa elokuvassa. Intiaanien piirteet olivat epätavallisia Meksikon elokuvatähdille – huolimatta Fernandezin, tarunhohtoisen ”El Indion”, menestyksestä – ja hänen etnisen ulkonäkönsä ansiosta hän oli tyypillisesti vaarallinen viettelijätär, joka oli suosittu tyyppi meksikolaisissa elokuvissa. Meksikolaiset tiedotusvälineet kertoivat, että eräässä hänen ensimmäisistä Hollywoodin koe-esiintymisistään amerikkalainen elokuvaohjaaja nauroi hänelle pilkallisesti, koska hän puhui niin huonosti englantia, ja raivostunut Jurado ryntäsi heti ulos koe-esiintymishuoneesta kiroillen espanjaksi. Kuten kävi ilmi, tuollainen röyhkeä käytös oli juuri sellainen persoonallisuus, jota ohjaaja etsi.
Näyttelemisen lisäksi Jurado työskenteli elokuvakolumnistina ja radiotoimittajana elättääkseen perheensä. Hän työskenteli myös härkätaistelujen kriitikkona, ja juuri härkätaistelussa John Wayne ja ohjaaja Budd Boetticher huomasivat Juradon. Boetticher, joka oli myös ammattimainen härkätaistelija, valitsi Juradon omaelämäkerralliseen elokuvaansa Härkätaistelija ja nainen (1951), jonka hän kuvasi Meksikossa. Hän sai roolinsa, vaikka hänen englannin kielen taitonsa oli hyvin heikko ja hänen oli puhuttava vuorosanansa foneettisesti. Luis Buñuel valitsi hänet meksikolaiseen melodraamaansa El bruto (1953), ja sitten hän teki suuren läpimurtonsa amerikkalaisissa elokuvissa Gary Cooperin entisen rakastajattaren, saluunan omistaja Helen Ramirezin roolissa elokuvassa High Noon (1952). Rooli pakotti hänet muuttamaan Hollywoodiin. Hän sai tuosta roolista kaksi Golden Globe -ehdokkuutta Hollywood Foreign Press Associationilta, lupaavimman tulokkaan ja parhaan miessivuosan palkinnoksi, joista hän voitti jälkimmäisen. ”Hän istutti Meksikon lipun Yhdysvaltain elokuvateollisuuteen ja teki maastaan ylpeän”, sanoi National Actors Associationin edustaja Mauricio Hernandez. Hänen ”High Noon” -esityksensä osoittautui historiallisesti tärkeäksi näyttelemisen vedenjakajaksi latino-naisille amerikkalaisissa elokuvissa. Juradon kuvaus horjutti Hollywoodin stereotypiaa liekehtivästä, intohimoisesta meksikolaisesta ”räiskinnästä”. Aiemmin Hollywood-elokuvissa esiintyville meksikolaisille ja latino-naisille oli ominaista hillitön seksuaalisuus, josta esimerkkeinä olivat niinkin erilaiset näyttelijättäret kuin Lupe Velez, Dolores del Rio (joka alkoi inhota Hollywoodia ja palasi Meksikoon 1940-luvulla) ja Rita Hayworth, o.s. Margarita Cansino. Vaikka Juradon hahmo joutui ”High Noon” -elokuvassa taipumaan stereotypiaan ja lausumaan repliikkejä kuten ”Miehen tekemiseen tarvitaan muutakin kuin isot ja leveät hartiat”, näyttelijättären suuri arvokkuus roolissaan moraalisena sovittelijana sheriffin ja hänen morsiamensa, kaupunkilaisten ja sheriffin tappamista tavoittelevien pyssymiesten kilpailevien ryhmittymien välissä osoitti, että hänen Helen Ramirezinsa oli hallinnassaan ja että häntä ei hallinnut mikään, ei edes hänen entinen rakkautensa sheriffiä kohtaan. Hänen hillitty ja vakuuttavasti esitetty suorituksensa korosti muiden hahmojen puutteita. Hänen moraalinen rehellisyytensä on syy siihen, että hänen, kuten sheriffinkin, on hylättävä kaupunki.
Erinomaisella suorituksellaan Jurado osoitti, että latino-naiset voivat olla amerikkalaisessa elokuvassa muutakin kuin pelkkiä seksityttöjä. Tärkeää on, että työskennellessään rasistisen elokuvan trooppeja vastaan hän käytti lahjakkuuttaan tuodakseen amerikkalaiseen elokuvaan stereotyypittömän meksikolaisnaisen mallin, joka on tunnistettavasti meksikolainen. Yksi parhaista esimerkeistä tästä voidaan nähdä hänen uransa puolivälin loppupuolella, kun Jurado esitti sheriffi Slim Pickensin vaimoa ja kumppania Sam Peckinpahin elegisessä Pat Garrett & Billy the Kidissä (1973). Määrätietoinen ja kova kuin kivi, Juradon hahmo oli selvästi valkokangasmiehensä veroinen, ja hänellä oli hyvin koskettava kohtaus Pickensin kanssa, kun tämän hahmo kohtasi kuoleman. Juradoa siunattiin poikkeuksellisilla silmillä, jotka olivat sekä kauniit että ilmeikkäät ja joiden kauneus ja voimakkuus eivät koskaan hiipuneet iän myötä. Kaksi vuotta High Noonin jälkeen Jurado sai Oscar-ehdokkuuden parhaasta naissivuosasta roolistaan Spencer Tracyn intiaanivaimona Edward Dmytrykin elokuvassa Broken Lance (1954), mikä teki hänestä ensimmäisen meksikolaisen näyttelijättären, joka sai tällaisen palkinnon.
Jurado kieltäytyi solmimasta sopimusta merkittävän Hollywood-studion kanssa voidakseen palata Meksikoon amerikkalaisroolien välissä näyttelemään meksikolaisissa elokuvissa. Hän +oli Los Angelesissa 10 vuotta ja meni naimisiin Ernest Borgninen kanssa, joka oli hänen toinen näyttelijänsä elokuvassa The Badlanders (1958), vuonna 1959. Heidän myrskyisän suhteensa aikana Jurado ja Borgnine erosivat ja tekivät sovinnon ennen kuin erosivat lopullisesti vuonna 1961. Iltapäivälehdet kertoivat, että Borgnine oli pahoinpidellyt Juradoa, ja heidän eronsa osoittautui myös kivikkoiseksi, sillä he taistelivat elatusavusta. Heidän avioeronsa tuli lainvoimaiseksi vuonna 1964. Borgnine luonnehti ex-vaimoaan ”kauniiksi, mutta tiikeriksi”, mikä kuvaili hänen roolihahmoaan myös valkokankaalla (hänellä oli kaksi lasta entisen aviomiehensä Victor Velasquezin kanssa, tytär ja poika, joka traagisesti menehtyi auto-onnettomuudessa vuonna 1981).
Jurado näytteli Marlon Brandon vihamiehen isä Longworthin (Karl Malden) vaimoa elokuvassa Yksisilmäiset jakkupojat (One-Eyed Jacks) (1961), joka oli Brandon ainoa ohjaustyö. Hän oli roolissaan myös Brandon rakkauden kohteena olleen nuoren naisen äiti, mikä merkitsi uran siirtymäkohtaa, kun hän omaksui kypsän naisen roolin. Juradon ikääntyessä hän esiintyi yhä harvemmissa elokuvissa, mutta merkittäviä niistä olivat muun muassa Arrowhead (1953) Charlton Hestonin kanssa, Trapeze (1956) Burt Lancasterin tukena ja Man from Del Rio (1956) meksikolaisen maanmiehensä Anthony Quinnin kanssa, josta oli tullut Yhdysvaltain kansalainen, toisin kuin Juradosta. Hän esiintyi Quinnin kanssa myös elokuvissa _Barabbas (1962)_ ja The Children of Sanchez (1978).
Hän esiintyi amerikkalaisissa lännenaiheisissa tv-sarjoissa Death Valley Days (1952), The Rifleman (1958), The Westerner (1960) ja The Virginian (1962). Hänen uransa Yhdysvalloissa alkoi hiipua, ja hän tyytyi esiintymään B-elokuvissa, kuten Smoky (1966) Fess Parkerin kanssa ja Elvis Presleyn elokuvassa Stay Away, Joe (1968). Hän yritti itsemurhaa vuonna 1968 ja muutti sitten pysyvästi takaisin kotiinsa Meksikoon, vaikka hän jatkoi esiintymistä amerikkalaisissa elokuvissa hahmonäyttelijänä. Hänen viimeinen esiintymisensä amerikkalaisessa elokuvassa oli Stephen Frearsin elokuvassa The Hi-Lo Country (1998), joka päätti puolen vuosisadan mittaisen amerikkalaisen elokuvauran, joka jatkui hänen lahjakkuutensa ja huomattavan läsnäolonsa ansiosta vielä kauan sen jälkeen, kun hänen poikkeuksellinen komeutensa oli jo hiipunut.
Yhdysvaltalaisissa ja eurooppalaisissa elokuvissa näyttelemisen lisäksi hän jatkoi näyttelemistä meksikolaisissa elokuvissa. Hänen mieleenpainuvin roolinsa meksikolaisissa elokuvissa oli elokuvassa Nosotros los pobres (1948) (eli ”Me köyhät”) vastapuolella supertähti Pedro Infante. Vaikka uransa loppupuolella hän esiintyi satunnaisesti Meksikossa kuvatuissa amerikkalaisissa elokuvissa (muun muassa entisen mentorinsa Emilio Fernandezin kanssa elokuvassa ”Pat Garrett & Billy the Kid” ja John Hustonin elokuvassa Under the Volcano (1984)), hän esiintyi uransa viimeisinä vuosikymmeninä enimmäkseen meksikolaisissa elokuvissa, ja hänestä tuli merkittävä ja arvostettu hahmonäyttelijä. Hän näytteli uskonnollisen kultin johtajaa Bunuelin satiirissa Divine (1998). Jurado voitti kolme Ariel-palkintoa, meksikolaisen Oscarin vastine, parhaan naissivuosan palkinnon vuonna 1954 Bunuelin elokuvasta El bruto (1953) parhaan naissivuosan palkinnon vuonna 1974 elokuvasta Fe, esperanza y caridad (1974) ja parhaan naissivuosan palkinnon vuonna 1999 elokuvasta El evangelio de las Maravillas. Hänelle myönnettiin myös Kultainen Ariel-erityispalkinto elämäntyöstä vuonna 1997. Pohjoisessa hänet palkittiin Motion Picture & Television Fundin Golden Boot -palkinnolla vuonna 1992, ja hänellä on tähti Hollywood Walk of Famessa. Jurado edisti innokkaasti kotiosavaltionsa Morelosin asemaa elokuvantekijöiden kuvauspaikkana.
Elämänsä loppupuolella hän kärsi sydän- ja keuhkosairauksista. Katy Jurado kuoli 5. heinäkuuta 2002 78-vuotiaana kotonaan Cuernavacassa, Meksikossa. Hänestä jäi henkiin hänen tyttärensä.