Hyacinth BUCKET vavisuttaisi jo pelkästä ajatuksesta, mutta tutkijat ovat todenneet, että ulkokenkien käyttäminen kotona voi vähentää lasten astmariskiä altistamalla heidät laajemmalle bakteerivalikoimalle.
Vaikka lääketieteellinen maailma suhtautuukin tutkimukseen myönteisesti, se on sytyttänyt uudelleen kiivaan keskustelun kodinomistajien keskuudessa. Onko oikein pyytää vieraita riisumaan kenkänsä taloon tullessaan? Onko se vain käytännöllisen isännän merkki – vai, kuiskatkaa, kallisarvoisen isännän?
Kirjoittajapaneelimme kertoo kotitalousasioistaan – ja kielloistaan!
PUHTAITA KENKIÄ EI OLE MITÄÄN
Radiotoimittaja Jenni Murray
Ensimmäiset sanat, jotka kuulin aina kun astuin isoäitini tai äitini kotiin, olivat ”Kengät pois!”. Ja se tapahtui jo pelkästään ulko-oven avaamisen yhteydessä.
Kengät oli riisuttava sisäänkäynnin matolla ennen kuin astuin sisälle, ja sitten ne oli jätettävä eteisessä olevaan telineeseen, joka oli suunniteltu tätä tarkoitusta varten. En tietenkään totellut heidän jokaista ohjettaan, mutta tämä oli täysin järkevä jopa pikkutytölle.
Miksi kukaan haluaisi tuoda ihanaan puhtaaseen taloon Barnsleyn kaltaisen kaivoskaupungin pölyä ja likaa?
Kaikki rakennukset oli pinnoitettu mustaksi. Hiilen likaa oli kaikkialla. Kaikilla oli koiria, ja ajatus siitä, että joutuisi siivoamaan jalkakäytävälle jätetyn koiran pois, oli mahdoton ajatus. Koskaan ei voinut tietää, mihin saattoi astua.
Tietenkin elettiin 50- ja 60-lukuja, jolloin keskiverto työväenluokkaisen naisen tehtävänä oli huolehtia kodistaan ja perheestään.
Matot ja huonekalut, joiden hankkimiseksi aviomiehet olivat tehneet kovasti töitä, olivat kallisarvoisia, ja naisten tehtävänä oli huolehtia siitä, että kaikki oli moitteettoman puhdasta, kun miehet palasivat kotiinsa lepäämään.
Ajatuskin siivoojattaresta oli kauhea. ’Me emme ole sellaisia, joilla on palvelijoita, eikä meillä olisi siihen varaa muutenkaan’, he niiskuttelivat. ’Ja miksi odottaisit toisen naisen siivoavan jälkesi ja tekevän likaisen työsi?’
Vaikka en voi sanoa, että olisin omaksunut kaikki heidän pakkomielteensä ja säilyttänyt ne koko loppuelämäni ajan – heidän kykynsä leivonnaisiin ja yorkshirelaisiin vanukkaisiin on jäänyt minulta huomaamatta -, kenkien viha talossa ei ole koskaan jättänyt minua.
Sukulaisilla on tapana saada sama tiukka ”Kengät pois!” kuin minulla lapsena, mutta kaikki muut saavat hieman kohteliaamman ”Voisitko ottaa kenkäsi pois?”. Kukaan – ystävä, tuttava tai mies, joka on tullut korjaamaan kattilan – ei edes uneksisi sanovansa ”ei”.
En ole perinyt kotiylpeysgeeniä neuroosiin asti, enkä aina töihin lähteneenä naisena vietä päiviäni jynssäämällä.
Äitini halveksunta niitä naisia kohtaan, jotka palkkaavat jonkun toisen naisen tekemään likaiset työnsä, ei ole minussa läsnä.
Palkkaan kyllä siivoojan, mutta hän on mies ja tulee kerran viikossa kolmeksi tunniksi tekemään sen, mitä isoäitini kutsuisi ”pohjatyöksi”.
Hän siivoaa perusteellisesti ja siivoaa, mutta minä teen kaikkeni pitääkseni asiat pintapuolisesti mahdollisimman puhtaina. Siksi ei kenkiä sääntö. Minulla on vaaleat matot eteisessä ja portaissa. Niistä näkyy pienikin pilkku, eikä minulla ole aikaa eikä energiaa imuroida niitä jokaisen käynnin jälkeen.
Alakerrassa on puulattia, jota peittävät ylpeyteni ja iloni – kauniit, värikkäät, antiikkiset kudotut matot.
Ne on puhdistettu ammattitaidolla ennen kuin ne laskettiin, ja ne käyvät saman prosessin läpi kahden vuoden välein.
Puhtaalla pohjalla olevia kenkiä ei ole olemassa. Pois niiden kanssa!
Se on NAFF – JA NEUROTIIKKA!
Kirjailija, toimittaja ja Daily Mailin neuvoja antava kolumnisti Bel Mooney
Kerran drinkkibileissä minulla oli ylläni kaunis asu ja uudet suunnittelijan korkokengät – ja minua käskettiin ottamaan ne pois ovella. Asunnon matot olivat vaaleinta kermanväriä. Valkoviini oli ainoa tarjolla ollut alkoholijuoma.
Tassuttelin ympäriinsä tuntien itseni lyhyeksi ja litteäjalkaiseksi – ja lähdimme niin pian kuin kohteliaasti pystyimme. Minusta surkeiden mattojen arvostaminen enemmän kuin vieraiden viihtyminen on ehdoton kielto. Itse asiassa karkeasti sanottuna minusta se on aika noloa.
Vertaa tätä meidän kotiimme. Jos ihmiset vierailevat ensimmäistä kertaa ja tarjoutuvat riisumaan kenkänsä, niihin vastataan hymyillen. ’Voi ei, tämä talo on likainen keskusta’, sanon iloisesti – ja sitä se todellakin on.
Maalaistalomme on peltojen ympäröimä; neljä koiraa (ja nyt tyttäreni uusi koiranpentu) käyskentelee sisään ja ulos; lapsenlapset riehuvat ympäriinsä, ja minä tallustelen aina sisälle mutaisissa saappaissa vastatakseni puhelimeen. Ketä kiinnostaa?
En usko, että tätä asiaa voi liittää luokkaan ja tuloihin. Kun olin lapsi, meillä kaikilla oli mukavat tossut sisällä, tietysti, koska ihmiset käyttivät. Mutta ei vierailijat. Ja vaalin valokuvakuvaa äidistäni kuusikymmentäluvulla, kun hän tuli töistä kotiin, siemaili kupillista teetä ja käytti yhä korkokenkiä semmosessa olohuoneessa.
Sen sijaan tuon drinkkijuhlan isännät olivat tunnettuja ja hyvin toimeentulevia – joten kukaan ei voi väittää, että he suojelivat ahdistuneina huolella huolella säästämiään hienoja lattiapintoja.
Hyvä Luoja varjelkoon mua sellaisesta talosta, jossa joutuu tallaamaan varovasti – kirjaimellisesti ja vertauskuvallisesti. Antakaa minulle pölyverhoja ja tervettä nuhjuisuutta kaikkialle. Onko sillä väliä? Asuessasi siellä missä me asumme (ja niin kuin me asumme) sinusta tulisi neuroottinen tylsimys, jos olisit huolissasi kengistä.
Tule siis sisään – ole hyvä – ja tervetuloa! Näytän teille tahroja ihanissa matoissamme, joihin (erillisinä lämpöä ja naurua täynnä olevina iltoina) rakkaat ystävät lorauttivat punaviiniä hieman humalassa.
Tuo varjo toimistoni käyttökelpoisella beigellä matolla? Se on paikka, jossa koiranpennun pissalätäkkö uhmasi matonpuhdistajaa.
Ei siis taivaan tähden, älä ota kenkiäsi pois. Häpeäisin ajatellessani, kuinka likaisiksi sukkasi tulisivat.
PAKOTAN VIERAANI PITÄMÄÄN SLIPPARIT
Televisiotähti Aggie MacKenzie
Vuosikausia sitten, kun kuvasimme elokuvissa Kuinka siisti on talosi? ei ollut harvinaista mennä koteihin, jotka olivat niin likaisia, että halusi laittaa kengät jalkaan vain astuakseen sisään. Jotkut ihmiset eivät selvästikään välitä siitä, kuinka paljon likaa he raahaavat koteihinsa tai kuinka paljon roskia he jättävät lojumaan.
Ja tiedän, että kyse on jonkinlaisesta luokkakysymyksestä, sillä yksi pahimmista rikkojista oli talo, jonka omisti pahamaineinen räkänokka-perhe, Fulfordit.
Kun vierailimme Francis Fulfordin komeassa talossa Devonissa, meitä tervehti kaksi shetlanninponia, kolme koiraa ja lepakkojoukkio – sisätiloissa! Talo saattoi olla vaikuttava ulkoapäin, mutta sisältä se oli niin likainen, että sen siivoamiseen tarvittiin 35 siivoojan tiimi.
En voinut sietää sitä, ja pelkäänpä, että kuulun niihin ihmisiin, jotka vaativat, että kaikki riisuvat kenkänsä ulko-ovella. En tee mitään poikkeuksia, ja pidän eteisessä pienen kokoelman tossuja, jotka vieraat voivat laittaa jalkaansa. En vihaa mitään enempää kuin röyhkeitä ihmisiä, jotka astelevat ohitseni suoraan olohuoneeseeni ulkoilukengät jalassa.
Eräs parhaista ystävistäni yrittää usein rynnätä sisään sanomalla minulle: ”Kenkäni ovat puhtaat”, mutta en hyväksy sitä. Miten hänen kenkänsä voisivat olla puhtaat? Hän ei ole kävellyt etuovelleni käsillään!”
On paljon hygieenisempää pyytää ihmisiä ottamaan kengät pois, ja se säästää valtavasti siivouksessa.
Minulla on puulattiat, ja lian lisäksi korkokengät vahingoittavat niitä.
Useimmat ihmiset noudattavat sääntöjäni, mutta kun kaksi poikaani – Rory, nyt 27-vuotias, ja Ewan, 23-vuotias – asuivat luonani, löysin joskus töistä palatessani likaisia jälkiä heidän makuuhuoneensa lattialta, ja tiesin, että he olivat päästäneet ystävänsä sisään kengät jalassa. Kerran eräs rakennusmies kieltäytyi riisumasta saappaitaan ja sanoi, että hänen oli pidettävä ne jalassaan, jos hän liukastuisi portaissa. Onneksi minulla on aina muovisia päällyskenkiä, ja pakotin hänet laittamaan ne saappaidensa päälle.
POSSUT PITÄVÄT MUOVIKENKIÄ
Kirjailija Lucy Cavendish
Toisena päivänä eräät vanhat ystävät tulivat teelle. He ilmestyivät ovelle ja alkoivat riisua kenkiään. ’Mitä te teette?’ Kysyin. Molemmat nousivat yllättyneinä ylös. ’Ai, ajattelimme, että meidän täytyy riisua kenkämme’, he sanoivat.
’Ei missään nimessä’, sanoin.
Ystäväni astuivat sitten varovasti varpaillensa sisään, ikään kuin pelkkä kenkiensä läsnäolo talon neljässä seinässä olisi ollut jotenkin jännittävän vaarallista.
Monella tapaa he eivät ole väärässä. Vuosien mittaan, kun kodeistamme on tullut linnojamme, kun siisteys voittaa kaiken muun ja kun siistin kodin pitäminen näyttää merkitsevän siistiä elämää, ihmiset ovat alkaneet hylätä kenkänsä muutamassa sekunnissa sen jälkeen, kun he ovat uskaltautuneet tervetuliaismatolle.
En voi sietää sitä. Kengät ovat tärkeitä. En ikinä uneksisi pyytäväni ketään riisumaan niitä.
Itse asiassa joka kerta, kun olen vieraillut aristokraattien asuttamissa taloissa, olen huomannut, että he eivät välitä pätkääkään siitä, mitä ihmiset pukeutuvat heidän taloissaan. Kaikki kulkevat ympäriinsä mutapohjaisissa kengissä.
Minä en myöskään välitä paljon lattioideni kunnosta. Minulla on lapsia ja koiria, ja kaikki on mudan ja turkiksen peitossa.
Itse asiassa en koe, että puhdas, kermanvärisellä matolla päällystetty talo tekee onnelliseksi. Se saa aikaan jännitystä, nalkutusta ja riitelyä.
Silti kermamattojen palvonnasta on nyt tullut kaikkialla läsnäolevaa. Jos menen jonkun kotiin ja näen kiiltäviä lattioita ja koskematonta mattoa, saan melkein paniikkikohtauksen.
Tiedän, mitä kohta tapahtuu. Meitä kaikkia tullaan pyytämään ottamaan kengät pois. Meidät alennetaan jonkinlaiseksi paljain jaloin tai sukkasillaan kulkevaksi kolkkien lyhyiden ihmisten kavalkadiksi, joilla on jo kauan myöhässä oleva pedikyyri ja karvaiset varpaat.
Vaikka vielä pahempaa on se, että jotkut laittavat jalkaansa oudot pörröiset tossut, jotka on tehty eläinten näköisiksi. Voisit pukeutua verkkosukkahousuihin ja korkokenkiin, mutta kun korkokengät on riisuttu, kaikki seksikkyys on kadonnut ikkunasta.
Jos olen räväkällä tuulella, kieltäydyn. Minut tunnetaan siitä, että marssin sisään huoneeseen, jossa on sukkasukkaisia ihmisiä, jotka loistavat 4-senttisissä punaisissa piikeissä, ja istun anteeksipyytelemättä sohvalle.
Miesten pakottaminen riisumaan kenkänsä tekee meistä kaikista jonkinlaisen tottelevaisen lauman. Ja minä ainakin vastustan sitä.
VOIN NÄYTTÄÄ HÄIRIÖIDEN TUNKEUTUMISEN MATTOIHIN
Kirjailija Candida Crewe
Yksi parhaista ja vanhimmista ystävistäni vieraili hiljattain. Olen tuntenut Sarahin 16-vuotiaasta asti. Olin innoissani toivottaessani hänet tervetulleeksi – kunnes hän ehdotti, että menisin yläkertaan näyttämään miehelleen makuuhuoneeni seinien väriä.
Silloin katsoin hänen kenkiään, enkä voinut muuta kuin pidättää itseäni estämästä portaita.
Älkää ymmärtäkö minua väärin. Sarahin kengissä ei ollut mitään erityistä vikaa. Kyse oli vain siitä, että hän ehdotti, että hän käyttäisi niitä yläkerrassa.
Voin juuri ja juuri sietää sitä, että hänellä oli kengät jalassaan alakerrassa. Mutta makuuhuoneet ovat turvapaikka. Kun menin hänen vieressään yläkertaan, saatoin kirjaimellisesti kuvitella, kuinka hänen kengänpohjistaan tunkeutui pöpöjä mattoihini.
Tuntui, että kengänpohjiin olisi väistämättä tarttunut kaikenlaista koiran liasta kyyhkysen sontaan. Ymmärrän, että tämä ei ole kovin järkevää, mutta siitä huolimatta se on todellinen huolenaihe.
Olin kuitenkin liian kohtelias tehdäkseni siitä numeron. Sitä paitsi tiedän, että Sarah olisi vain nauranut minulle ja pitänyt minua kauhean ”porvarillisena”. Mutta olen iloinen siitä, että yhä useammat ihmiset ajattelevat samoin kuin minä.
Lapsena minua kiehtoi, kun isäni, matkakirjoittaja, kertoi minulle, kuinka japanilaisilla oli outo tapa riisua kengät kotona. Seitsemänkymmentäluvulla se tuntui yhtä kiehtovalta kuin teeseremoniat ja geishatytöt.
Sittemmin, kun ensimmäinen poikani syntyi (minulla on kolme poikaa, jotka ovat 21, 19 ja 17-vuotiaita), aloin palkata lukuisia itäeurooppalaisia au paireita, jotta voisin jatkaa kirjailijanuraani.
Heille oli itsestäänselvyys vaihtaa kengät tossuihin heti, kun he avasivat ulko-oven. ’Mutta tietenkin’, he kohauttivat olkapäitään. ’Se on paljon puhtaampaa.’
Ja he ovat oikeassa. Poikani osaavat kaikki potkaista kenkänsä pois talossa, ja vaadin, että heidän ystävänsä tekevät samoin.
Ympärivuotiset vieraat kysyvät nyt yhä useammin, haluaisinko heidän riisuvan kenkänsä, ja suostun aina kiitollisena. Samoin kysyn aina, haluavatko isännät, että otan kenkäni pois, kun olen heidän talossaan.
Epäilen, että sisustuksen ykkösmies ja maun tuomari Nicky Haslam suhtautuisi asiaan äärimmäisen tylysti. Mutta en silti voi auttaa epämukavuudelleni, kun vieraat marssivat taloni läpi ulkokengissään.
Jos olen raa’asti rehellinen, minusta ei pitäisi olla isännän tehtävä kysyä alun alkaenkaan. Eikö olisi hienoa, jos – välttääkseen nolostumisen – jokainen ystävällinen vieras tarjoutuisi riisumaan ne?
VÄHÄISIÄ JALKOJALKINEITÄ
Kirjoittaja Clover Stroud
Ajatus siitä, että vieraani vaeltavat paljain jaloin ympäriinsä, täyttää minut kauhulla.
Viisi lasta juoksentelee ympäri taloa (olen Jimmyn, 18, Dollyn, 15, Evangelinen, 6, Dashin, 5, ja kaksivuotiaan Lesterin äiti), joten olisin kauhuissani siitä, mitä vieraat saattaisivat löytää varpaidensa välistä. Lattiani ovat täynnä kaikkea Legon palasista paahtoleivän muruihin.
Lyhyesti sanottuna kyseessä on asuttu perhekoti, ei lavastus. Keittiöni puulattiat ovat niin kylmät, että niistä voi saada vilustumista.
Sekä – vaikka en olekaan mikään siivousfriikki – en rehellisesti sanottuna usko, että kengät ovat täynnä vaarallisia bakteereita, eikä niitä pitäisi päästää perhekodin kynnyksen yli.
Ja vaikka satunnaiset likaiset kengät saattavat uhata mattojani tai pehmeitä huonekalujani, se on sen arvoista, jotta koti olisi viihtyisä.
Voin kuvitella vain harvoja vihamielisempiä tai vastenmielisempiä eleitä kuin vieraiden pyytäminen riisumaan kenkänsä.
Jossain on jotakin melkeinpä alkukantaista siinä, että tarvitsemme jalkineita jalkaamme ollessamme jonkun toisen kodissa. Ehkä se johtuu yksinkertaisesti syvään juurtuneesta tarpeestamme olla valmiina ”taistelemaan tai pakenemaan”.
Minusta ainoat julkiset paikat, joissa voi mennä paljain jaloin, ovat rannalla tai uima-altaalla. Tunnen oloni niin epämukavaksi aina, kun minua pyydetään riisumaan kenkäni; en haluaisi aiheuttaa sitä kenellekään muulle.
Muutama kuukausi sitten jouduin kestämään koko illanistujaiset paljain jaloin. Tunsin itseni haavoittuvaksi ja noloksi. Se oli kuin vaeltelisin alusvaatteissani.
Jos minut kutsutaan uudelleen, kieltäydyn kohteliaasti. Miksi haluaisin ottaa kenkäni pois sen enempää kuin housuni pois?